Tällä hetkellä riittää odotettavaa. Vähän vajaan kuukauden päästä on toivottavasti luvassa jotain todella, todella siistiä, jos kaikki menee hyvin. Pian sen jälkeen, 6. maaliskuuta, on esikoisnäytelmäni ensi-ilta, jota tietysti odotan kuin kuuta nousevaa. Myös toisen näytelmäni kohtalo näytelmäkilpailussa jännittää, mutta se selviä vasta kesäkuussa.
Huhtikuussa meidän piti matkustaa mahdollisesti Kiinaan, mutta sitä ei tarvitse enää odottaa, matka siirtyi/peruuntui (jos se siirtyy kesälle, emme mene, koska siellä on liian kuuma). Hyvällä tuurilla se on syksyllä eikä meidän tarvitse maksaa mitään. Tuon peruunnuttua saatan mennä sen sijaan Köpikseen työmatkalle, jos olen tarpeeksi hyvässä kunnossa.
Tärkein jännitettävä asia on kuitenkin maaliskuun lopussa. Lähes kahden vuoden jahkailun jälkeen varasin lääkäriajan brysseliläiselle lääkärille. Käynti voi labroineen, matkoineen sun muineen (joudun lähettämään näytteitä hiilihappojäissä FedExillä…) kustantaa reilusti yli tonninkin. Suurempi ongelma tosin on, että hoito voi maksaa 600 euroa kuussa. Sellaisia summia rahaa meillä ei ole. Siksi se kahden vuoden jahkailu.
Totesin kuitenkin, että elämänlaatuni on niin totaalisen surkea (enkä välttämättä pysy hengissäkään kauaa ilman hoitoa), että asialle on pakko tehdä jotain. Ennen aivolisäkkeen tuhoutumista saatoin tehdä töitä 15 tuntia päivässä koko viikon, nyt olen onnekas, jos yli viisi tuntia viikossa onnistuu. Syöminen, peseytyminen, pukeutuminen yms tuottaa usein vaikeuksia. Lihaksetkin alkavat pettää. Ihminen ei toimi ilman aivolisäkettä.
Olen saanut jo kerran, seitsemän vuotta sitten, uuden mahdollisuuden elämään, kiitos LDN:n. En oikein uskalla edes toivoa, että sama voisi toteutua uudestaan. Tiedän kyllä, mitä teen, jos toteutuu, paitsi ne parituhatta tuntia rästitöitä.
Haluaisin kirjoittaa yhden tietokirjan, joka tosin riippuu muistakin kuin minusta. Luultavasti en pääse sitä tekemään, vaikka tulisinkin parempaan kuntoon, mutta aina voi toivoa. Haluaisin myös toteuttaa yhden maalausidean, joka minulla on ollut jo pari vuotta. Kokonainen näyttely. (Joo, minulla on vieläkin se 2012 aloitettu maalaus kesken.)
Näytelmiä, elokuvia, romaaneja, lehtijuttuja. Näitä riittää. Ehkä vielä jokin lääketiedekirjakin.
Tietysti ruoanlaittoa. Minulla on pitkät todolistat erilaisia ruokia ja kirjahyllyssä on monta keittokirjaa käytännössä käyttämättä. Irlanninsammalet sun muut ja käyttämättömät kakkuvuoat eivät kauaa enää muhisi hyllyssä pölyttymässä. Hypoglykemiani varmaan helpottaisi, jolloin pystyisin syömään sellaisia ruokia, joista olen pitkään vain haaveillut. Risottoa. Mehua! Ehkä jopa puuroa? Olisi ihanaa, jos voisi syödä muutakin leipää kuin karppileipää.
Voitte kuvitella pääni päälle sellaisen pilven muotoisen haavekuplan. Sarjakuvissa sellaiset puhkeavat helposti. Toivottavasti tämä ei. Se on vähän niin kuin viimeinen toivoni.
